Naamapalmusunnuntai (ar. de dictis cuiusdam stulti)

Miekkojen valmistuksesta

  • Miekkoja ja torjuntatikareita Lontoossa, Wallace Collectionissa.
    Miekkoja ja torjuntatikareita Lontoossa, Wallace Collectionissa.

Olen HEMA -harrastaja. En seppä. En ole koskaan itse valmistanut miekkoja. Olen niiden kohdalla kuluttaja. Ja valmiista tuotteista valittaminen ja tuotosten särkeminen ovat helpompia että minulle rakkaampia asioita kuin asioiden rakentelu. (Olen jo lapsesta asti ollut kädetön amatööri käsitöissä.)

Toki minulla on tätä kautta syntynyt joitain näkemyksiä asiasta. Olen toki tavannut J.T. Pälikön kerran, mikä ei toki johtanut siihen että muuttuisin osaajaksi simsalabim. Enemmän olenkin oppinut virheistä, itselleni poikkeuksellisesti toisten ihmisten virheistä ; isäni Erkki Hämäläinen on yrittänyt rakentaa minulle miekkaa. Ja tässä prosessissa hän on lähtenyt raaka-aineista ja pohjalta. Tätä kauttakin olen oppinut hieman. Jos en miekanvalmistuksesta niin siitä miten se on hankalaa ja mihin menee aikaa enemmän kuin luulisi.

Lisäksi olen lukenut aiheesta jotain. (Olen niitä jotka eivät hanki tietoja kokemusperäisesti vaan lukevat muiden tiivistämiä empiristisiä juttuja ; Joka on myös tavallaan hyvä tapa oppia muiden ihmisten virheistä.) Aihe herätti hieman keskustelua aiemmissa blogauksissani. Ja tätä kautta minulla syntyi tarve täsmentää asioita. Tämä täsmennys sitten vain räjähti käsiin. Syntynyt jahkale oli luontevinta laittaa omaksi blogauksekseen. Jahkaleessa on myös muutama vaikea sivistyssana. Koska sellaiset ovat minusta tärkeitä ja antavat älyllisen vaikutelman. (Oli minulla niille jokin muukin syy, ylevämpi, mutta se pääsi unohtumaan.)

Sen verran sanon, että tärkeintä on tajuta, että asiat eivät toimi kuin elokuvissa ; Elokuvissa rautaisia tai teräksisiä miekkoja valetaan muotoon. Nestemäinen teräs kaadetaan muottiin ja sitten sitä taotaan niin että kipinät sinkoilevat. ; Tämä sinänsä ikoninen kuva on siitä kiinnostava, että taottavan terän kipinöinti viittaisi siihen että raakametallissa on paljon epäpuhtauksia. Toisaalta taas metallia sulatetaan juuri siksi että sitä kautta päästään irti epäpuhtauksista. Kukaan ei tiettävästi valmistaisi sirpaloituneesta miekasta uutta "Sormusten herran" malliin (Men At Armsissakin valmistettiin Narsil/Andúril eri tavalla, syystä).

Miten käsitellä kuona-aineita jos malmissa ei ole munuaisia?

Itse asiassa jos haluaa tuottaa raudasta terästä on kaikista helpoin tapa tehdä tämä se, että metalli sulatetaan. Kun aine on nestemäistä, siihen muodostuu kerroksia. Kerrokset johtuvat siitä, että eri aineilla on eri tiheys. Näin epäpuhtaudet kerrostuvat pintaan ja ne voidaan joko kaapia pois tai sitten leikata irti siinä vaiheessa kun koko klimppi on jähmettynyt. Tämänlaiset menetelmien on ajateltu olleen käytössä nykyisen intian alueella ja näitä on sitten myyty myös muihin maihin. Ja kenties tämä on voinut olla yksi syy tai osasyy sille miksi ULFBERHT -miekat ovat olleet hyvin laadukkaita verrattuna muihin sen ajan saman alueen miekkoihin.

Kuitenkin näin kuumaksi saaminen on itse asiassa vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Jos mietitään esimerkiksi sitä miten japanilaiset miekanvalmistajat ovat tehneet miekkoja, ei prosessissa mennä missään vaiheessa niin kuumaksi että metalli tekisi muuta kuin pehmenisi. Tämä on hyvin merkittävää. Sillä japanilaiset miekanvalmistajat joutuivat käyttämään rautahiekkaa. (Suomessa ainakin tarinaperinteessä taas puhutaan suomalmista.) Modernina sähkömagneettien aikana tämänlaisen puhdistaminen varsin hyväksi raakaraudaksi onnistuu. Mutta siihen aikaan tälläisiä keinoja ei ollut.

Sen vuoksi katananvalmistuksessa onkin käytetty taivuttelumenetelmää. (Ja samasta syystä myös euroopassa on erilaisia kuvioteräksentuottamisprojekteja.) Prosessi on hyvin kiinnostava. Sillä kun japanilaiset ovat ryhtyneet takomaan miekkoja he ovat käyttäneet siihen samanaikaisesti erilaisia teräksiä. Tämä on ollut varsin nokkelaa. ; Kaiken takana on tavallaan hiili. Tavallaan kyse on myös nanoteknologiasta. Tavallaan.

Sillä kun mietitään rautaa, se on melko pehmeää. Kun siihen lisätään epäpuhtauksia, sen ominaisuudet muuttuvat. Yleensä malmista halutaan saada pois epäpuhtauksia. Esimerkiksi pii ja rikkiyhdisteet huonontavat lopputulosta. Mutta hiili on siitä erikoinen aine, että hiiliatomi tavallaan mahtuu "rauta-atomien sekaan". Kun sekaan saadaan hiiliatomeita, rauta-atomit voivat liikkua vähemmän. Ja näin kokonaisuudesta tulee kestävämpi. Puhutaan teräksestä. (Olette kenties kuulleet tästä aineesta.) Miekanteossa teräksisyyden saaminen miekkaan on noin karkeasti ottaen oikein toivottava asia.

Taivuttelua tarvitaan koska monet aineet yhtyvät happeen ja palavat pois. Kun teräs on kuumaa, tämä hapettuminen pääsee tapahtumaan syvemmällä. Kun metallia taivutetaan ja litistetään, eri kohdat tulevat tarpeeksi lähelle pintaa. Tätä kautta monet yhdisteet kaasuuntuvat ja poistuvat teräksestä. Siitä tulee puhtaampaa. Tämä on erityisen hyödyllistä juuri jotta kestävyyttä haittaavat epäpuhtaudet saadaan pois. Ja tätä kautta katananvalmistusprosessissa suurin osa onkin nokkela keino kiertää sitä että metallia ei osattu sulattaa ja epäpuhtauksia erottaa tätä kautta.

Valitettavasti myös hiili muuttuu hiilidioksidiksi. Siksipä nokkelat japanilaiset käyttivät miekantekoprosessissa yhtenä osana sitä mitä pohjanmaalla kutsutaan pajansitaksi. Muut käyttävät siitä sellaisia nimiä kuin takkirauta. (Or pig iron, if they speak english.) Tämä on jossain määrin kuonaa. Mutta se on siitä kiinnostavaa että takkirauta on tehtävä ihmisen toimesta. Ja kun sitä syntyy prosessissa, on oikeastaan aika nokkelaa pistää sitä mukaan kokonaisuuteen. Sillä takkiraudassa on liikaa hiiltä. Sen hiilipitoisuus on niin suuri että siitä ei voi sellaisenaan tehdä esineitä. Mutta kun sitä sekoitetaan mukaan prosessiin jonka sivutuotteena hiiltä katoaa hiilidioksidiksi ja lopputuloksessa halutaan olevan hiiltä, on hyvä laittaa sellaista lähtötilanteeseen. Koska valmista tuotetta ei kuitenkaan ole tehty takkiraudasta kun sen hiilipitoisuus on pienentynyt.

Toki on syytä huomata että jos hiili on epäpuhtaus joka ei katoa niin täsmälleen sama koskee muitakin aineksia. Itse asiassa japanilaisia katanoita ja niiden koostumuksia on tutkittu. Oikein kuuluisan katanan tutkimuksessa on havaittu että siinä on epäpuhtauksia. (Yeah!) Ja niistä suurin osa on oksideja. Mikä on siitä ovela huomio että palaminen on aineen yhtymistä happeen. Ja jos jokin on jo oksidi, se sanoo että se on jo palanut. Eikä sellaista enää voi polttaa uusiksi. Tätä kautta lopputulos olisi parempi jos teräkselle olisi annettavissa "sulatuskäsittely". Mutta kun sellaista ei ole, on tämä oikein hyvä tapa käsitellä ongelmaa.

Toki näiden epäpuhtauksienkin kohdalla on syytä huomata että leipominen tekee niille hyvin tärkeän asian. Se sekoittaa ne tasaisemmin muun teräksen sekaan. Ja tästä on hyötyä. Sillä miekan terässä heikoin kohta on se josta se helpoiten katkeaa. Ja katkeamisen kohdalla oleva herneen kokoinen piisiru johtaisi aivan helposti siihen että se olisi hyvä lähtökohta murtumiselle. Kun teräs on tasalaatuinen tämänlaisia - eikä pienempiäkään - murtumista helpottavia kohtia ole. Eli jäljelle jäävä epäpuhtaus haittaa mahdollisimman vähän.

Miten kovettaa järkevästi?

Toki karkaisullakin on oma osansa. Ja kun olen puhunut hiilestä, on syytä jatkopuhua hiilestä. Sillä kun miekanterä on kuumana, sillä on tietynlainen kiderakenne. Se on austeniittia. (Austeniitti ei ole magneettista joten on helppoa havaita milloin rauta on tarpeeksi kuumaa ollakseen austeniittia. Jos se tarttuu magneettiin se on liian viileä. Magneettia tuntemattomat joutuvat arvioimaan lämpötiloja silmämääräisesti ja silloin puhutaan vivahduksista siniseen ja vastaavista.) Kun metalli jäähtyy, se ei enää kykene sitomaan itseensä yhtä paljon hiiltä kuin austeniitti.

Ja tämä on ongelma. Sillä kun kuuma teräs on imenyt itseensä runsaasti hiiltä, se tunkee sitä kideväleistään pois. Ja tämä hiili joutuu menemään jonnekin. Ja tämä "jonnekin" ei ole miekan ulkopuolelle ilmaan tai maahan. Siksi jos miekanterän annetaan jäähtyä, syntyy perliittiä. Siinä on kysymys paitsi kiderakenteista niin myös kiderakenteiden kombinaatioista. Siinä vuorottelee ferriitti ja sementiitti erilaisina mikrokuvioina. Ferriitissä on kysymys hyvin normaalitilaisesta raudasta normaalilämpötilassa. Sementiitti taas on sitä osiota johon hiiltä on "tungettu".

Tämä on se syy miksi miekkoja karkaistaan. Kun miekan terä jäähtyy oikein nopeasti, ei hiiltä "ehditä tunkea" yhtään mihinkään. Tämän vuoksi hiili jää tasaisemmin raudan sekaan ja tuottaa martensiittiä. Joka taas on hyvin kovaa ja kelpaa esimerkiksi työkaluihin kuten viiloihin. (On erikoista että teräksinen viila toimii raudan viilaamiseen. Syy on siinä että martensiitti on hyvin kovaa.)

Martensiitti on kovaa mutta haurasta. Ja tämän vuoksi ei voida tehdä kokonaista miekkaa martensiitista. Se kun murtuisi sirpaleiksi hyvin helposti. Itse asiassa jos teräksen jäähdyttää liian nopeasti, niin karkaisun yhteydessä teräs voi sirpaloitua. Joka johtuu juuri siitä että kova ja hauras ovat tässä tavallaan yksi ja sama. Martensiitti on jämäkkä eikä anna periksi helpolla. Mutta kun martensiitti antaa periksi, se ei jousta vaan menee pirstoiksi. (Tässä suhteessa se muistuttaa kovasti lasia. Etenkin niitä turvalaseja jotka on suunniteltu hajoamaan pieniksi murusiksi. Niiden sisällä on hirveästi jännitteitä ja painetta. Ja se on kovaa. Mutta kun siihen tulee särö, se lähtee leviämään koska lasi on täynnä erilaisia jännitteitä.)

Siksi asiaan on pari eri reagointitapaa. Jos tehdään eurooppalaisia miekkoja harrastetaan yhden teräslaadun ajatusta. Silloin preferoidaan sitä, että tehdään miekka jousiteräksestä. Kun Suomen Kuvalehti teki jutun Mariano Zamoranosta, otsikkoon asti nousi ajatus "lopulta terä kilahtaa, värähtelee tiukasti ja soi". Ja itse tekstikin täsmensi, että "Karkaistua terää voi nyt taivuttaa ilman että se murtuu." (Tässä on syytä erottaa se, millä tavalla prosessi tehdään. Tästä myöhemmin tässä samassa tekstissä. Moni puhuu erilaisista lämpökäsittelyistä saman kattokäsite karkaisun alla. Ja tämä vaikeuttaa joidenkin asioiden huomaamista.) "Toledolaismiekan merkittävin ominaisuus oli alusta alkaen se, että terä oli samaan aikaan taipuisa ja kesti erittäin kovia iskuja katkeamatta tai murtumatta." Ja tämä kontrastoidaan toisiin hyviin miekkoihin "Damaskoksen asesepät eivät kuitenkaan saaneet teristään koskaan yhtä kimmoisia kuin toledolaiset. Damaskimiekkojen terät jäivät liian koviksi ja jäykiksi ja katkesivat helpommin."

Tämä tehdään siten että on karkaistu teräs joka lämpökäsitellään. Lämpökäsittelyssä terää uudelleenkuumennetaan mutta ei niin kuumaksi että se muuttuisi austeniitiksi. (Eli jos magneetti lakkaa tehoamasta terään on lämpökäsittely pilattu ja pitää palata takaisin karkaisuun.) Kun terän annetaan tästä jäähtyä tasaiseksi, martensiitissa olevia jännitteitä purkautuu. Ja lopputuloksena on jousiteräs joka ei ole yhtä kovaa kuin martensiitti mutta joka taipuu ja palautuu takaisin muotoonsa. (Toki jousiterästä on "haasteellista" etsiä keskiajalta. Mutta jousiteräs on todella erinomaista materiaalia miekoille.)

Japanilaiseen katanaan tavoitellaan "sekarakennetta". Jota haettiin laittamalla terään etenkin taakse savea ennen karkaisua. Tämä hidasti karkaistumista niin että koko terä ei muutu martensiitiksi. Niissä vain aivan terävimmässä kohden on martensiittiosio. Ikään kuin "kova kuori". Sen takana on sitten perliittiä ja takana ja ytimessä jopa aivan pehmeää rautaa. Tämä rakenne on siitä nokkela, että ilman sitä katana menisi sirpaleiksi. Nyt taas käy niin että katanaan tulee helposti säröjä. Mutta nämä säröt eivät leviä. Näin ollen katanamiekka säröytyy mutta ei sirpaloidu. Ja toisaalta kun katanamiekka taipuu, se taipuu eikä palaa muotoonsa.

Onkin hyvä huomata että aidossa katanassa sanotaan olevan terässä raita. Tämä viittaa siihen että on koettu tärkeäksi että siinä on yksi kova ja leikkaava terä. Kun martensiitti loppuu, muutoksen raja näkyy paljaalla silmällä kiilotetusta terästä. Tällekin on olemassa syy. Joka on hyvin omituinen siinä mielessä että taustalla olevia asioita ei näe paljaalla silmällä. Ja ihmiset jotka eivät osanneet sulattaa rautaa ovat silti voineet käsitellä näitä nanotasoisia asioita. Niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin veteen dippaamisilla.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Piepponen lienee ainoa toinen, joka täällä aktiivisesti kommentoivista pystyy jotain tähän vastaamaan.

Pari juttua, jotka särähtivät. Perliitti on vulkaanista tuhkaa ja martensiitti on teräksen hilarakenne. Noista hilarakentaista tekulla puhuttiin vasta ruostumattomien eli aika rankasti seostettujen terästen yhteydessä. Austeniittinen on se 10/18- tai 8/18-teräs, jota käytetään kattiloissa ja aterimissa ja joka on niin pehmeää, ettei siitä puukoksi teroitettua saa. Martensiittinen taas on se puukkojen ruostumaton teräs. Ferriittistä hilarakennetta ei juuri käsitelty. Se taitaa kuitenkin olla käytännössä sama kuin hiiliteräs. Ruostumattomassa teräksessä se taas ei oikein sovi, koska hiili joukossa tarkoittaa, että se ruostuu ja sen takia sen hitsaaminenkin on niin hankalaa.

Karkaisua käsittelet kirjoituksessasi aika hyvin, mutta päästöä et. Se on kuitenkin lähes yhtä tärkeä. Taonnan merkitystä et ole tainnut täysin sisäistää, mutta ei niin ole nykyinen länsimainen tekniikkakaan. Sepät ja varsinkin japanilaiset ovat pitäneet sen salatieteenään.

Kuitenkin pikaisesti luettuna hyvin asiantunteva kirjoitus.

Käytit termiä jousiteräs, ehkä lainana minulta, mutta se on hieman epätarkka. Pii on sen halvin lisäaine, mutta kromi, vanadiini ja molybdeeni ovat myös yleisiä. Niiden myötä siirrytään jo työkaluteräksen puolelle, joka sekin on aika sekalainen kokoelma.

No, mitäs näistä. Nykyajan fakta on, että mennään rautakauppaan tai -tukkuun ja ostetaan standardinmukaista tavaraa. SFS ja DIN määrittelivät jo aika monta laatua.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Tämä oli tavallaan hyvä tuoda juuri siksi että joku varmasti tietää enemmän. Olikin tarpeellista täsmentää siitä ei-seppyydestäni. Koko aihe on jokseenkin salatiedettä. Sitä on hyvä toki tonkia jotain kun aiheen liepeillä kuitenkin tulee pyörittyä. (Tärkein syy ; Ettei myyvä seppä vaan huijaa pseudotieteellä.)

"Jousiteräs" on tullut käytänteen kautta. Ostamalla moderneja miekkoja. Siellä termit jaotellaan todellakin moderneilla tavoilla. Tosin jos miekan kanssa tulee vastaan "ruostumaton teräs" se tarkoittaa käytännössä sellaista jota ei pidä ostaman. Itse asiassa ne miekkalaadut joista itse pidän ovat sellaisia että ne tuppaavat keräämään sormenjälkiä helposti. Ruostumattomuuden sijaan pitäisi kenties jopa puhua "petsautuvasta teräksestä". Mikä luonnollisesti ärsyttää koska esimerkiksi jos jossain keskiaikatapahtumassa on miekkaseppä niin moni utelias ei-ostoa-edes-harkitseva käy uteliaisuuksissa sormeilemassa terät niin että tekisi mieli ottaa sormenjälkensä ylös ja myydä rikollinen SuPolle kun seuraavat päivät menevät siihen että tekee perushuollon jonka tarpeen pitäisi olla vasta vuoden päästä. (Huollan omat miekat yleensä kerran vuodessa.)

Olen tosiaan kääntänyt "Perliitti" -sanan käännösprosessissa wikipedian kautta. Lähde käytti termiä "pearlite" (josta on myös W-a. Ja se selittää myös miksi en puhunut ferriitistä. Se on sekoite jossa on ferriittiä ja sementiittiä. Kaikki "hiiliteräksen" sisältämää. Viittaan mielelläni tähän komposiittirakenteeseen koska se vähentää sivistyssanoja ja "perstuntumallani" tuskin esiintyy puhtaana joko ferriittinä tai sementiittinä yhdessäkään oikeassa taotussa miekassa.)

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Asiantuntemattomampi olisi tietysti aloittanut, että tietysti se timantti on kovin. Niinhän se onkin, mutta miksi metalliporat ovat edelleen pikaterästä, puuporat hiiliterästä ja kiviporien terät kovametallia?

Miekan pitää taipua eikä murtua. "Jousiteräs" onkin aika hyvä materiaaliabstraktio sille. Sen pitää olla riittävän kova, jotta se leikkaa pehmeämpiä aineksia. Toinen on muoto ja rakenne, riittävän ohut taipuakseen.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Ja Piepponen varmaan osaakin. Häntä tässä tavallaan vähän odottelenkin.

T Piepponen

Japanilaistenkin kalut ovat siis tavallaan teräslaminaatteja.

Väitän kuitenkin, että niissäkin kerrokset on **ahjohitsattu** yhteen vaikkakin suurin osa muusta kertomastasi on suht pitävää.
Eli metalli sulaa lamellien välissä ennenkuin ne lyödään yhteen.
Ahjohitsaus suoritetaan justjust siinä teräksen palorajalla puljaten. Pitää vähän nousta tähtisademaista kipinää ilmaan, mutta ei valtoimenaan tai teräaihio menee tyystin tärviölle.
Sitten vaan naputellaan yhteen, venytetään taitetaan/kierretään ja taas **ahjo-uutetaan**. Onhan sellainen kierretty kimppu tietystikin vahva - vähän kuin teräksistä lasikuitua.

Pellosta kun nousee vanhoja kirveitä jne. niin niistä kaikista näkee, että kestävyys saavutetaan myös pehmeällä, joustavalla ulkokuorella ja teräksi näiden väliin uutetulla erittäin karbidipitoisella materiaalilla. Eli kirveskin on tavallaan laminaatti. Säästösyistäkin. Samaa tekniikkaa käytetty paljon terissä tietysti yleisesti.

Ihan perus vuolurautojen/puukkojen/jne. karkaisu noin ympäripyöreästi "karpalon punahehkussa" ja päästö vaikka uunissa 200-240 oljenkeltaiseksi tai sinertävään taittuvana. Vain teränsuun alue kuumennetaan - tälläkin menetelmällä pyritään siihen, että hamara säilyy joustavan pehmeänä. Yksi tapa pienillä terillä on karkaista ne öljyyn ja tuikata jälkilämmöillä hiekkaan päästymään.

Vanhoista viiloista saa maltilla erinomaisia vuolupuukkoja ja tuluksiin karkkurautoja. Joidenkin vanhojen autojen lehtijouset taas ovat hyvää & halpaa materiaalia miekka/miekankaltaisiin kaluihin ja pieniin varsijousiin jousimateriaaliksi.

--
Lopetin hollywood-elokuvien katselun miltei tyystin, kun havaitsin takomiseen liittyvät järjettömyydet niissä. Suutuin tekijöille tehdessäni päätelmän, että jos jotain 200 kiloa maasta reaalimaailmassa nostava, kankea sepänkuvatus-näyttelijä elokuvassa takoo miekkaa ihan tosissaan kylmänä, niin ei siinä ole helevetinkään järkeä oikeasti. Ja että täten kaikki muukin on elokuvissa päin honkia. Siihen loppui se viihtyminen elokuvien parissa.

Editti:
Pronssimiekkaa tutkin ja mietin sohvalla, päätyen sellaiseen lopputulokseen, että sellainen on helpompi/mahdollista tehdä hajotettavaksi kuin teräsmiekka, ja on vielä täysin kierrätettävissä! Mitan tulee pysyä alle 800 mm., ehkä joku 600 olis hyvä. Terä jäykistettävä rakenteellisin ratkaisuin, teränsuu kovetetaan takomalla. Teräkulmat hakusessa. Alumiinipronssia testaisin tähän mieluummin kuin tinapronssia joka murtuu herkemmin. Ehkä menisi fosforipronssi jos jostain saisi vanhoja potkureita.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Tällai mä opin. Myös omista virheistä.

T Piepponen

Lämmöt nostetaan pikkuhiljaa ylös ja yhteensulatuskuumennus pitäisi sitten tehdä mahdollisimman nopeasti. Siinä käytetään monesti hiekkoja väliaineena, suojaavat sulaa ja tavallaan toimivat "juoksutteina". Kyläsepät yleisesti ahjohitsasivat esim. saranoiden silmukoita hienolla hiekalla. Booraksia käytellään myös.
Ohuellakin savella saa ainakin pinnan pysymään karkaisussa vapaampana oksideista. Hitsaajien juuritukitahnat jne. toimivat myös aivan hyvin.

Säröjen leviämisen laminaatti tietysti just pysäyttää helpommin.
Köysimäinen, vaijerimainen, lokeromainen rakennehan se on jotenkin.

Liian kylmään veteen/öljyyn jos karkaisee ylikuumana niin terä vaan prinahtaa, eli hajoaa jo karjetessaan.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Ei tähän enää osaa juuri lisätä. Piepponen kertoi juuri niistä, joita odotinkin, mm. laminoinnista ja ahjohitsauksesta. Niistä ei juuri kirjoista tietoa löydy.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Jooei. Ja hauskinta tässä on se, että yksi syy kirjoittaa näitä on se, että kaikki ei tosiaan ole internetissä. Moni juttu jota tässä olen läpikäynyt on sellaista että siitä ei ole materiaalia tarjolla. Mitä nyt jotkut katanafanboyt ja vastaavat netissä keskustelee siitä mikä on maailman paras miekka. Kirjoissa on enemmän kuin netissä. Ja osa jutuista on yhä "salatietoa", ilmeisesti pitäisi käydä koulutus tai "vihkiintyä" muutoin.

Mutta tavallaan kannustavaa oli että täydennystä ja korjausta tuli. Mutta ei kovin paljoa. Näin tuli oppineeksi jotain. Mutta samalla näki että vaivannäkö oli maksanut jotain. Että ei ihan hukkaan heitettyä aikaa ollut kuitenkaan. Jos kaikki olisi mennyt uusiksi niin olisi vaikeaa päteä. Ja elvistely on tärkeitä ilonlähteitä monelle, mukaanlukien hänelle itselleen.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset