Naamapalmusunnuntai (ar. de dictis cuiusdam stulti)

Kuinka "Leijonakuningas" levittää mielestäni huolestuttavia arvoja

Pidän "Leijonakuningas" -elokuvasta vielä aikuisenakin. En pelkästään helposti nähtävien elokuvan ilmiselvien ansioiden - kuten sen, että siinä homoseksuaali laulaa rakkaudesta - vuoksi. Se on hyvin käsikirjoitettu ja piirretty elokuva. Lisäksi elokuva on tärkeä samastumiselämys siinä mielessä että jossain määrin minulla on Timonin luonne ja Pumban haju. Vielä nykyistäkin enemmän pidin siitä lapsena. Enkä pelkästään sen vuoksi että olen moralisti ja elokuvan arvomaailmassa puhutiin paljon luonnosta ja luonnollisuudesta. Ja tässä mielessä se heijastelee joitain omia pysyviä perusarvojani, niitä jotka ovat sitä harvinaista laatua että en ole niiden suhteen kääntänyt takkiani koko elämäni aikana.

Mutta tämän kirjoituksen tarkoituksena on kaivaa tästä esiin huonoa. Olen niitä ihmisiä jotka usein näkevät hyvissä asioissa huonoja asioita. Ja jotka joidenkin mielestä ovat erinomaisen hyviä myös kaivamaan näitä asioita muille jaettavaksi niin että lempiasia saattaa tuntua vastenmieliseltä. Pidän tästä ryvettämisestä ja ikonoklasmista vielä enemmän kuin tästä elokuvasta. (Ja näin demonstroin että kohtelen itseäni ihan kuten kaikkia muitakin. Ilonpilaamisessani on siis ainakin jonkinlainen tasapuolisuuden tuntu.)

Leijonakuninkaan sanoma

Lyhyesti sanoen "Leijonakuninkaan" sanoma on se, että kaikilla on paikkansa. Ja se on tämän suhteen sen verarn tarkka että se tulee muotoilla muotoon "tiedä paikkasi". (Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan.) Edellämainitsemani luonnollisuus on oleellinen osa tätä viestiä. Jopa leijonien saalistuskäyttäytyminen on osa suurta "elämän kiertoa", joka kulkee ruohosta ruohonsyöjiin.
Tietyt asiat ovat tietyillä paikoilla eikä pidä kiirehtiä. Sivutuotteena tästä luonnollisuudesta on se, että järjestyksessä olevaa paikkaa ei ansaita taidoilla tai saavutuksilla vaan syntyperällä. Leijonien kuninkaallisuus on tässä tärkeässä osassa.

Kun Simba keskustelee hänen isänsä kanssa siitä mitä hänen lauleskelujensa hauskoille taustalaulajille ja kenties ystävillekin tapahtuu, kerrotaan aivan suoraan että heidät syödään. Ja että sitten kun leijonat kuolevat, heidän ruumiistaan tulee multaa jota ruoho syö ja jota leijonien saaliit syövät. (Elokuva ei kerro paljoa innostavia yksityiskohtia mätäbakteereista tai raatelusta. Oletettavasti ne ovat kuitenkin olemassaolevia. Ne toki häiritsisivät laulua jonka sanomana on se, että nämä ovat osa luonnollisuutta joka on hyvyyttä.)

Scar onkin tarinassa vahva hahmo. Hän ennen kaikkea kyseenalaistaa tämän luonnollisen järjestyksen haluamalla päästä kuninkaaksi omilla ansioillaan käyttäen apunaan osattomia jotka on ajettu valoa hivelevän alueen ulkopuolelle Elefanttien hautausmaalle.

Scar, joka on hauskasti tilanteessa jossa häntä nimitellään vammansa kautta - vamman johon voi olettaa liittyvän traumatisoivia kokemuksia - selittää hiirille ennen syömistään että maailma ei ole reilu. Tämä on toki sitä kautta mielisairasta että on ikään kuin pakko herättää kysymyksiä siitä että onko arven paikalla jokin syvempikin sanoma ; Arpensa sijainnin kautta päätellen olisi teoriassa mahdollista että vamma on yltänyt aivoihin asti, jolloin hänellä olisi otsalohkovamma, joka selittäisi hänen tietyt sosiaalis-moraaliset vaikeutensa. Mutta pääasia on se, että hän kyseenalaistaa saalistajan roolinsa hyveellisyyden. Mutta hän ei kykene vapautumaan roolistaan vaikka hän tiedostaakin sen. Tämäkin on pääsanoman kannalta oireellista ja oleellista.

Hän puuhastelee hyeenojen kanssa elefanttien hautausmaalla, paikassa joka on on Mufasan hallitseman yhteiskunnan kannalta slummialueita. Hyeenat haluavat syödä ja niillä on nälkä. (Mikä kertoo minulle ainakin siitä miten käy kun ei satu syntymään kuninkaaksi vaan väärään sosiaaliseen luokkaan yhteiskunnassa jossa ei ole statuskierrolle tilaa.) Scar on ehdottomasti paha ja väärässä. (Tätä alleviivataan laulukohtauksella jossa on suoraan lainattua natsiestetiikkaa, koska hienovaraisuus ei kuulu satuihin. Tästäkin myöhemmin.)

Merkittävää on, että kun Simba adoptoidaan kahden miehen talouteen ja oppii elämään kuten hippikommuunissa eletään - eli syömällä hyönteisiä ja kuuntelmalla kavereiden piereskelyä - Scar ottaa vallan. Luonto muuttuu ruohottomaksi, karuksi ja aivan kaikilla on nälkä. Tämä johtuu siitä että Scar ei kunnioita elämän kiertoa. Tämä on melko vahva teoria siinä mielessä että luonto tuhoutuu Scarin valtakautena ja palaa takaisin kukoistukseen Simban, syntyperältään oikean kuninkaan, noustua valtaan.

Tarinan luonto, tuo etiikan heijastuma muuttuu kun eloisaa poikamieselämää viettänyt Simba kyllästyy Nalan nalkutukseen. (Suunnilleen samanlainen tilanne liittyy muuten siihen mikä saattoi minut ylipäätään saamaan opiskeluni loppuun.) Hän kukistaa senhetkisen hallitsijan. Ja seuraavaksi luonto kukoistaa jälleen vihreänä.

Tätä kautta uskallan sanoa että elokuvan eettinen sanoma on se, että yhteiskunnan parhaaksi pitää elää siinä roolissa mihin sattuu syntymään. Ja toimivan yhteiskunnan ero on siinä että hyvässä yhteiskunnassa rikkailla hyväosaisilla ei ole nälkä. Tämän kulutusyhteiskunnan malliksi annetaan kuitenkin vaihtoehto. Jos ei halua elää kuten sanotaan, täytyy elää Hakuna Matata. (Suomeksi : "vedetään läskiksi".) Tällöin vaikka yhteiskunta olisi huono, löytyy jostain aina riittävästi hyönteisiä ja muuta iljettävää syötäväksi. Mutta jos haluaa elää kulutusyhteiskunnassa, kannattaa kaikesta huolimatta valita biologiset vanhempansa huolella. Adoptiovanhemmat kun eivät muuta mitään.

Tämä tarina on yleinen.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas".

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään helposti jotenkin huonoutena ja omana vikana. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Tässä mielessä elämme tavallaan "roomalaiseten tarinan mukaan" ; Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita jotta oppisimme, että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita siksi että he hairahtuvat (hamartia). Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille. Mutta Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä.

Roomayhteyden kautta voisi jopa esittää että kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, oppiin jossa korostettiin mielenmalttia ja kestämistä. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti. Katsoisin siksi että yhteys on toisaalla. Markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. (Joka on kieltämättä silmissäni keskimäärin sangen kuvottavaa.) Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.

Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Talousasiat ovat yleisiä ja yhteys kalvinismiin on helppo tehdä. Weber on tehnyt asian tunnetuksi ja suorastaan kliseeksi. (Kenties yliarvostetuksi sellaiseksi.) Sama tarina kulkee myös romantiikka -asioissa. Siinä sitä kritikoidaan harvemmin. Koska jos talousasiat ovat jotain joka toimii kätevänä jakolinjana kaikille merkittävässä "kulttuurisodassa" jossa liberaalit ja konservatiivit vääntävät, niin lähes kaikki puoluekantaan katsomatta haluavat jostain syystä olla optimisteja ja levittää mm. turhaa toivoa ympäriinsä pelkän positiivisuuden ja toiveikkuuden nimissä.

Ongelman avain on siinä että kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassakin" kalvinismissakin tarina kerrotaan vain voittajan ja sankarin näkökulmasta niin että muunlaisia ei tavallaan ole oleellisesti tarkasteltu. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

Ja näin tämä paisuu suuremmaksi kuin Simban tarina.

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat.

Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa. Kykenen myös ymmärtämään sen, miten he kokevat että ties mitkä antisankarit levittävät vastenmielisiä tarinoita ja he haluaisivat siksi että tarinoita jopa sensuroitaisiin tarkemmin. Tai niitä tehtäisiin enemmän "vanhalla hyvällä tavalla", selkeästi.

Kykenen itsekin ymmärtämään että saduilla ja tarinoilla vaikutetaan ihmisten asenteisiin. Ja ymmärrän jopa tähän liitetyn huolen. Tai sen että jokin edustaa mädätystä ja arvoja jotka ovat enimmäkseen mielipiteitä jotka asennevamma maalaa ilmiselvästi moraalisiksi. Ihan siksi että minä uskon vapaaseen tahtoon jota tehdään saadun havainnoinnin ja saadun informaation ja kasvatuksen kautta. Ja uskon myös siihen että ei ole mitään kovin suurtaa määrää nihilistejä tai täysverisiä konnia jotka toimisivat tietäen että heidän tekonsa olisi väärin. Sitä minä sen sijaan en tiedä miten kalvinistisvaikutteiset konservatiivit selittävät saman asennoitumisensa "niihin arvoiltaan erilaisiin" tarinoihin..

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat