Naamapalmusunnuntai (ar. de dictis cuiusdam stulti)

Onko "The Magicians" vain pikkutuhma "Harry Potter"?

Olen katsonut "The Magicians" -televisiosarjaa. Se on kuvitteelliseen Brakebillsin yliopistoon sijoittuva sarja. Koulu on hieman kuten "Harry Potter" -maailman Tylypahka. Mutta siellä tapahtuu enemmän fantasiakliseitä. Ja koska koululaiset ovat aikuisempia, elämänmeno on astetta seksuaalisempaa. (Lisäksi sarjassa on kohtuullisen rivoja asioita, esimerkiksi mystisten olentojen siemennesteen juomista taikajuomana. On melko erikoista katsoa toteutusta, joka sitten välttelee ja peittelee asioita, jopa sievistelee. Sarjan tapahtumien sisältö ja niiden kuvaamisen tapa ovat koko sarjan ajan jännitteisiä.) Se on vähän kuin Harry Potteria rivomielisille 30 -vuotiaille. Kuvattuna tavalla joka innostaa lähinnä ennenaikaisesti pervoja 12 -vuotiaita. Tämä on hyvin pitkästyttävää.

Tai sitten ei. Sillä sarja käyttää fantasiakliseitä hyvin runsaasti. Mutta naureskelee niille. Mielestäni tämä ero on oleellinen. On tärkeää että konventioita rikotaan itsetarkoituksellisesti. Etenkin koska niitä rikotaan hyvin tietynlaisella tavalla.

Sarja tekee fantasiakliseille hieman samaa mitä "Deadpool" -hahmo tekee supersankareille. (Joskin huomattavasti laimeammin ja vähemmän hauskasti.) Kohteeksi otetaan (1) tuttu asia, jonka (2) konventioita käytetään tapahtumien perustana ja sitten (3) näitä konventioita jotenkin tiedostetaan sarjan sisäisessä maailmassa ja (4) sitten ne tehdään naurettaviksi.

Deadpool rikkoo neljättä seinää, mutta "The Magicians" ei sentään tee niin. (Neljäs seinä on kuvitteellinen seinä joka erottaa katsomon ja näyttämön niin että näyttämö toimii kuin katsojaa ei muka olisi.) Se kuitenkin tunnistaa fantasiakliseet. Ja käyttää tähän materiaalina fantasiaklisettä, sitä että jokin fantasiakirja tarjoaa usein fantasiakirjoissa pääsyn fantasiamaailmaan. Tässäkin taikuussarjassa on fantasiamaailma ja tästä kertova kirja. Joka sitten luo maailman konventiot tutuksi. Katsojille tuttuihin konventioihin voidaan viitata tarinamaailmassa, kun ne ovat hahmoille kirjan kautta selviä. Tämä tekee "The Magicianista" hyvin postmodernin sarjan. Tässä yhteydessä postmodernismi tarkoittaa sitä, että hylätään perinteisessä maailmankuvallisuudessa keskeiseksi asetetut narraatiot. Tarkalleen ottaen siten, että se kyseenalaistaa ilmiselvyyksinä ja tosiasioina kuvatut asiat. Perinteet ovatkin tätä kautta enemmänkin fakkiutuneita kliseitä.

Tämä voisi johtaa kyynisyyteen. Mutta tämänlaista voi olla vielä vaikeaa nähdä kunnollisena postmodernismina. Sillä niissä kuitenkin roikutaan siinä että maailman pitäisi olla niiden perinteisten konventioiden mukana. Tässä mielessä perinteinen komiikka voi monesti näyttää ikonoklasmissaan postmodernilta. Mutta ne ovat kuitenkin enemmänkin kiinni perinteisissä arvoissa. Charlie Chaplin esimerkiksi "Nykyaika" -elokuvassaan pilkkaa ja riipii alas teollistumiseen liittyviä utopioita. Mutta perusviesti ja "sadun sanoma" ovat kuitenkin hyvin perinteisiä. Ne eivät irtaudu tai pyri irtautumaan konventionaalisesta maailmasta, pikemminkin näyttää että perinteiset ihanteet eivät toteudu kaikilta osin asioissa joihin niitä usein tavataan liittää.

Moni alleviivatusti ja "aidosti" postmoderni tekele toimiikin kuten "The Magicians" -sarja. Ne sanovat, että "meille on valehdeltu koko meidän ikämme". Mutta tästä ei katkeroiduta. ; Tässä keinona on usein itse itseen referointi, metatasolle meneminen ja humorisointi. Tässä mielessä mittakaava on laajempi, kovempi ja ikonoklasmi laajempaa.

Kulttuurin tuntemustakin vaaditaan, sillä osa metatason itsetietoisuudesta on enemmänkin jonkinlaisia oikoteita nostalgiaan, kun sarja toisintaa tilanteita, kohtauksia ja vastaavia fantasiasarjoista ja elokuvista. Tämä viittausten ja sisäpiirinvitsien toistelu on irtautuvaa itsetietoisuutta jossa viitataan siihen että sarjan tapahtumat on jo nähty ennalta. Mutta samalla se näyttää tarjoavan samanlaisen paluun menneisyyteen kuin mikä paistaa jokaisen mummon elämäntarinaa (jälleen) kuunnellessa. (Ja joka ikisen humalaisen suomalaisen miehen inttijutuissa.)

Itsetiedostava ironinen naureskelu ei monien mielestä lisää mitään. Että tässä käytetään samoja konventioita kuin ennenkin. Näkemys on ymmärrettävä. Sillä "The Magicians" on hyvin vahvassa suhteessa modernismiin ja sitä edeltäviin arvomaailmoihin. Voidaankin sanoa että modernismi on postmoderneissa tarinoissa usein mukana samalla tavalla kuin modernismi kulkee sen nimessä. Se vaan kuvaa että ollaan sen jälkeen "Post". Mutta tätä osiota ei oikeastaan määritellä. Kerrotaan että nyt eletään jälkeistä aikaa. Mutta tätä uutuutta ei määritetä, ymmärrettävä ja määritelty asia on suhteessa menneisyyteen. Jota ei olla. Ainakaan siihen asti kunnes taas ollaan.

Tämänlainen reagointitapa vaikuttaa minusta olevan vähän samanlainen ongelma kuin Hegelillä. Ironian suhde jää tässä analyysissä vähälle. (Hegel ei oikein saanut ironisuutta mukaan apparaattiinsa.) Voidaan sanoa että postmodernismissa mukana oleva "uusi asia" on tavallaan vanha. Eli ironisuus. Tässä mielessä kyse ei ole vain siitä, että otetaan muiden tekemiä asioita, ei tehdä ja toteuteta mitään omaa, ja sitten vaan otetaan muutama halpa ja helppo nauru muiden kustannuksella.

Tämänlainen ylenkatseellisyys-särkemis -teoria unohtaa kyynistymisen voiman. Kyynistymisen jota vastaan postmodernismi taistelee ; Kyynistyminen on pettynyttä romanttisuutta, jossa ei osata päästää irti vanhan maailman suurista kertomuskista. Hieman kuten Nietzschen kohdalla tupataan unohtamaan se, että hänellä yli-ihmisyyteen kuului ajatus ikuisesta paluusta ja siitä että yli-ihmisyyteen ei kuulunut kaunaistuminen (ressentiment). En jaksa uskoa että tämä virhe molemmissa on satunnainen. Itse asiassa tuollainen virhe voi olla oleellista tehdä jos halutaan ajaa sitä, että kaikille olisikin hyväksi kertoa niitä suuria kertomuksia. (Joskus jopa olivatpa nämä totta tai eivät, joka on aika erikoista koska juuri tätä usein moititaan postmodernismissa. Kaksoisstandarditkin tuntuvat kuuluvan kuvioon tässä kohden.)

Jos joku näkee että metatason meneminen lisämetatasollekaan ei tuo mitään - eli että kierrättäminen ei ole uutuutta - unohtaa että filosofiassakin ajatteluperinteet ovat täynnä ideoita ja että hyvin harva itse asiassa tuottaa yhtään uutta ajatusta. (Harva edes ammattifilosofeista tekee niitä, vielä harvempi harrastelija.) Se mikä on uutta ovat yhdistelmät. Kompositiot merkitsevät paljon elleivät peräti kaiken. (DNA:n kompositiot itse asiassa erottavat meidät simpansseista, ainakin jos mietitään meitä evoluutioteorian kannattajia.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset